Bostonissa on hurahtanut jo puoli vuotta. Tämän puolen vuoden aikana on tehty pari mukavaa reissua New Yorkiin, vietetty pitkä viikonloppu Cape Codissa, hilluttu Honky Tonk -huumassa Nashvillessä ja autoiltu useaan otteeseen Bostonin lähialueiden pikkukaupungeissa ja luontokohteissa. Ollaanpa Suomessakin ehditty käydä jo kahdesti.

Syyskuulle saatiin vihdoinkin järjestettyä yksi kokonainen lomaviikko, ilman työrasitteita. Grand Canyon on ollut pitkään bucket listalla, ja arveltiin, että syyskuussa siellä olisi jo vähän rauhallisempaa, eikä liian kuumakaan. Niinpä äkkiä suunnittelemaan matkareittejä, vertailemaan lentoja Arizonan Phoenixiin ja varaamaan vuokra-auto ja majapaikkoja.

Ruosteenpunaisten kalliomuodostelmien ympäröimä Sedona

Ensimmäinen yöpymispaikka, bed and breakfast -majatalo, varattiin parin tunnin ajomatkan päähän Phoenixista, pikkukaupungista nimeltä Sedona. Kaupungin esitteessä väitetään sen olevan ”The most beautiful place on Earth”, ja sen melkein uskoo. Ne ruosteenpunaiset kalliot ja maaperä (väri johtuu kuulemma raudasta) ja niiden vastapainona vihreät metsät ja kanjonit — vaikea niitä näkymiä on päihittää. Sedona on mystinen paikka, joka säteilee erityistä energiaa, ja sen sanotaan parantavan niin fyysistä kuin psyykkistäkin hyvinvointia. Puhuvat mystisistä kosmisista voimista, vortexista. Ehkä joskus selvitän, mitä se oikein pitää sisällään…

Mykistävä Grand Canyon

Grand Canyoniin tutustumista varten olimme varanneet Tusayanista kolmen yön majoituksen ns. ketjuhotelliin, josta oli vain lyhyt ajomatka luonnonpuistoon. Majoitusta olisi ollut tarjolla myös itse puistossa, mutta olimme auttamattomasti liian myöhään liikkeellä. Hoitui se noinkin, vaikka hotelli ei kummoinen ollutkaan. Erityisesti tökki rauhaton aamiainen, joka piti vielä kertakäyttöastioilta ”nauttia”.

Mitä voi sanoa Grand Canyonista, yhdestä USA:n kuuluisimmista luonnonpuistoista? Vaikea sitä on sanoin kuvailla. Osasin kyllä kuvitella, että vaikuttava se on, mutta kyllä sen näkeminen silti iski ällikällä. Kanjoni on ensinnäkin niin valtava, että sitä on vaikea käsittää, ja niin kaunis, että sitä katsoessa liikuttuu. Ainakin, jos pysyttelee riittävän kaukana kanjonin reunoilta — jos liian lähelle erehtyy, niin huippaa ja vatsassa kourii. Korkeanpaikankammoinen melkein oksentaa, kun joutuu todistamaan niitä kaiteettomilla reunoilla keikisteleviä selfien ottajia.

Törmättiin puistovahtiin, joka kertoi, että joka vuosi kaksi tai kolme pääsee hengestään, kun horjahtaa reunalta syvyyksiin. Jotkut siellä tekee myös itsemurhan ja osa patikoijista tuupertuu helteeseen huonosti varustautuneena tai menehtyy talvella hypotermiaan.

Me kiertelimme enimmäkseen puiston South Rim -näköalapaikkoja muutamana päivänä sekä omalla autolla (35 taalan lipulla sai ajella 1—7 vrk) että ilmaisella shuttle-bussilla niille alueille, joille omalla autolla ei ollut asiaa. Teimme myös maltillisen patikkaretken alemmas kanjoniin (ja kyllä, huippasihan se taas). Nashvillen tuliaisina saatu ankara yskä ja kuuma sää verottivat sen verran voimia, että ei tohtinut kanjonin pohjalle patikointia edes ajatella. Jotkut reippaannäköiset tyypit kertoivat matkan alas vieneen heiltä neljä tuntia, ja takaisin ylöskin sieltä olisi pitänyt kavuta. No way, ainakaan samana päivänä! Mutta sillä n. neljän kilometrin retkelläkin kanjonin näki täysin uudessa valossa, kun vain uskalsi katsoa.

Monument Valleyssä western-fiilistä

Kun olimme ehtineet kierrellä kanjonin näköalapaikkoja jo melko kattavasti, päätimme hujauttaa päiväretkelle Monument Valley Navajo Tribal Park -puistoon, joka sijaitsee Navajo-intiaanien mailla Arizonan ja Utahin rajalla. Puistossa on 17 mailin mittainen, melkoisen huonokuntoinen hiekkatie, jonka voi ajaa autolla läpi 20 taalan maksusta. Näin siis teimme. Mahtavannäköisiä, eroosion muodostamia luonnon rakennelmia ja pomppuinen, pölisevä hiekkatie. Näkemisen arvoinen oli kyllä tämäkin paikka.

Horseshoe Bend oli pienoinen pettymys

Oltiin tietenkin ennakkoon tutkittu ne kohteet, jotka ehkä kannattaisi samaan reissuun sisällyttää. Tusayanin tukikohdasta siirryttiin yhdeksi yöksi Page-nimiseen pikkukaupunkiin, josta olisi lyhyet matkat katsomaan sekä Horseshoe Bend että Antelope Canyon.

Tuota Horseshoe Bendiä olin aiemmin nähnyt paljon kuvissa, ja olihan se sinänsä vaikuttavan näköinen. Mutta ensin piti pulittaa autoparkista 10 taalaa, että pääsi hirmuhelteessä paarustamaan parinkymmenen minuutin matkan räpsimään valokuvia muiden turistien seassa. Meinasi heikkous iskeä, kun matkan varrella ei ollut ainuttakaan varjopaikkaa. Arizonan helle on aikamoinen… No, mutta check.

Huikean kaunis Antelope Canyon

Antelope Canyoniin pääsi tutustumaan vain opastetulla retkellä. Kuulemma vesisateen yllättäessä kanjoni voi tulvia silmänräpäyksessä, joten omin päin sinne ei pääse. Olimme siis varanneet liput etukäteen, ja niin oli muutama muukin… Vaikka väenpaljous ja kapeaan kanjoniin pääsyvuoron odottelu vähän harmittikin, niin kokemus oli kaiken vaivan väärti. Paikka on kertakaikkiaan lumoava, ja sen kauneus vetää ihmisen sanattomaksi. Mainio opas antoi parhaat valokuvausvinkit, joten hienoja kuvia tuli niillä opeilla napsittua. Ne värit ja valonsäteet!

Takaisin Sedonaan

Viimeiseksi yöksi ajelimme takaisin Sedonaan. Ajomatkan aikana oli mennen tullen vaihtelevia ja mieleenpainuvia maisemia, mutkikkaita serpentiiniteitä, mutta myös pitkiä luotisuoria tienpätkiä, joilla meinasi nukahtaa.

Olimme varanneet majoituksen ihanasta bed and breakfast -majatalosta, jossa oli kunnon aamiainen ja mm. kaasutakka ja poreallas. Vähän viimeisen illan hemmottelua niiden tylsien hotellien jälkeen.

Sedonaan voisin mennä pidemmäksikin aikaa lomailemaan. Tiedä, miten siellä sielu ja ruumis tervehtyisi. Jotain kumman kiehtovaa sen ilmapiirissä kyllä on.

PS. Sedona on ainut paikka maailmassa, jossa Mäkkärin kaaret eivät ole keltaiset. Ei kuulemma perinteinen väri olisi sopinut paikan ilmapiiriin ja maisemiin.