Nyt eletään jo syyskuun puoliväliä. Varsovassa on ollut superhelteistä ihan näihin päiviin asti. Todella kuumaa. Näyttää siltä, että tämä ilo alkaa olla lopuillaan. Viikonloppuna taidetaan viettää jokivarressakin kesän lopettajaisia. Kuppilat puretaan, eikä jokilaivoillekaan enää ole asiaa. Voi se olla hyväkin.

Yllä oleva kuva ei ole Varsovan jokivarresta, vaan Hietalahden rannasta Helsingistä. Ihan, kuin olisi ulkomailla ollut. En tunne enää Helsinkiä ollenkaan, kun siellä niin harvakseltaan tulee nykyisin pyörittyä. Reilu kuukausi sitten käytiin siis Suomessa. Ohjelmassa oli kotoilun lisäksi yhdet Berliinin-aikaisen kaverin synttärit Ravintolalaiva Wäiskissä tuolla Hietalahden rannassa, pari hotelliyötä, piipahdus mummun luona, yksi pitkään roikkunut kohteliasuuskäynti Rossin serkun luona ja aivan liian lyhyt pyrähdys Levillä. Pikaisia piipahduksia oikeastaan koko koko reissu.

Sitä on aina niin innoissaan, kun Lappiin ajellessa alkaa näkyä poroja tien varressa. Tällä reissulla poroja olikin runsaasti liikkeellä. Lutuisia olentoja ovat. Tykkään poroista ehkä jopa enemmän, kuin lehmistä, hevosista tai lampaista. Tai no, yhtä paljon ainakin. Mistä johtunee? Levillä oli taas mukavaa. Illalla päästiin lähes alppitunnelmiin, kun istuttiin iltaa fonduen äärellä. Tietysti piti perinteiset Trivialitkin pelata.

Ehdittiin sentään hiukan ihailla kaunista luontoa ja patikoida Särkitunturin upeissa maisemissa.

”Lasten” kanssa tehtiin pikku iltaretki kansallispuistossa. Saatiinpa seuraksi vielä kolme ihanaa koirakaveriakin. Reippaasti painelivat menemään pitkin pitkospuita, enkä minäkään tällä kertaa mulahtanu jorpakkoon. Nätisti odottivat koirat jopa makkaramaistiaisia, kun päästiin retken jälkeen kotaan tulistelemaan. Vesi kielellä, kuten minäkin.

Patikointiretken päätteeksi saatiin vielä ihailla kauniita auringonlaskun värejä Levi-tunturissa. Oi, onnea.

Varsovassa loppukesän helteiset päivät ovat soljuneet omaan tahtiinsa, enimmäkseen verkalleen. Enää tulee kaupungilla liikkuessa otettua kuvia vain harvakseltaan. Kuvauskohteista ei sinänsä ole pulaa, mutta kai tänne on jo sen verran kotiutunut, että ympäristön uutuudenviehätys on osin hälvennyt. Sitä kyllä ihailee monia asioita edelleen silmillään, mutta kameraan tulee harvemmin tartuttua.

Veiksel-joen (Vistulan) yli rakennettava kävely- ja pyöräilysilta edistyy hitaasti, mutta varmasti. Ehkäpä jo ensi vuonna sitä pitkin voi hujauttaa pyörällä tai maleksia jalkaisin Powiślen puolelta Pragaan. Saa tietty juostakin.

Täällä ollessa välillä melkein unohtaa, miten mukavaa Varsovan vanhassa kaupungissa on hengailla kesäiltaisin. Tunnelma on hyvin erilainen kuin päivisin. Ihmisiä siellä aina on, ja ihmisten katseluhan on ihan parasta ajanvietettä.

Aika paljon tulee ajeltua ihan huvikseen busseilla ja ratikoilla ympäri kaupunkia. Aina näin isosta kaupungista löytää jotain uutta ihmeteltävää. Minun vuosikorttini maksoi naurettavat 50 euroa, ja sillä saan sutata rajattomasti ykkös- ja kakkosvyöhykkeillä. Enpä etäämmäksi haluaisikaan. Jotain iloa sitä on ikääntymisestäkin.

Usein tulee kuitenkin pyörittyä myös jo aiemmin hyväksi havaituilla kulmilla. Żoliborzin aamiaistori ei ole vielä koskaan pettänyt. Viimeksi söimme siellä lähes autenttiset pita gyrokset. Kreikan ikäväkin hetkeksi helpotti.

Välillä on kiva poiketa jokivarresta viettämään aikaa keskikaupungilla. Charles de Gaullen aukion liepeillä on mukavia kuppiloita, kuten tämä Cuda na Kiju. Siellä on tarjolla erittäin maukkaita oluita, ja sijainti on loistava ihmisvilinän tarkkailuun. Tunnelmakin on hyvin erilainen, kuin jokivarressa, ollaanhan kaupungin ytimessä. Paikka muuten sijaitsee Kommunistisen puolueen entisen päämajan talossa, mikä antaa sille vielä omanlaisensa fiiliksen.

Varsovassa kuuluu syödä välillä pierogeja. Jos niiden mieliteko iskee, on nykyään oikeastaan vain yksi paikka, johon me aina halutaan mennä. Syrena Irena tarjoaa perinteisiä pierogeja modernilla twistillä. Siellä on mukava henkilökunta, ravintolan sisustus on mielenkiintoinen, pierogien täytteet yllätyksellisiä ja erittäin hyvänmakuisia. Eikä ole edes hinnalla pilattu. Viimeksi tilasin pierogit luumu-ankkatäytteellä, kylkeen vähän smetanaa ja karamellisoitua sipulia. Herkullista, vaikka ei ehkä kuvassa siltä näytäkäään.

Kaupungilla liikkuessaan saattaa törmätä spontaanisti monenlaisiin ”taide-elämyksiin”, mutta tietoisia valintoja ovat nyt kesällä olleet erityisesti Łazienki-puiston sunnuntaiset Chopin-konsertit ja ”lempikirkon” (Holy Trinity Church) musiikkitarjonta. Viimeksi siellä esiintyi Kansallinen filharmoniakuoro, joka viettää tänä vuonna 70-vuotisjuhlaansa. Konsertti oli mykistävä, ja liikutuksen kyyneleitä oli mahdotonta pidätellä. Harvoin saa kuulla niin korkeatasoista ja kaunista kuorolaulua, ja ilmaiseksi vielä.

Kyllä jokivarressakin aina tapahtuu viikonloppuisin. Sinne on niin näppärä kotikulmilta poiketa. Jos oikein hyvä tuuri käy, voi vaikka päästä maistelemaan perinteisin tavoin valmistettua hilloa tai keittoa, kuten tässä perinnetapahtumassa. Tai sitten voi yrittää päästä jyvälle, mitä joku stand up -koomikko puolaksi posmittaa. Juu ei, ei ihan riittäneet Duolingon opit. Enimmäkseen jokivarressa tulee kuitenkin vain löhöiltyä rantatuoleissa muiden seassa, siemailtua juomia ja tuijoteltua jokimaisemia.

Niin, tänä viikonloppuna olisi kai ollut kesän viimeisiä hetkiä tuolla istuskella. Kuppiloita aletaan jo sulkea. No, kohtahan voi ihailla ruskan värejä puistoissa, eikä se joulukaan niin kaukana ole. Varsovassa on vissiin luvassa jotain retrovalaistusta tänä vuonna pyhien aikaan. Saa nähdä. Mutta vielä ehtii nauttia muutamat jäätelöt. En ole varmaan aikoihin, jos koskaan, syönyt niin paljon jäätelöä kaupungilla, kuin täällä Varsovassa. Mitäs tunkevat niitä houkuttelevia kioskejaan joka kadunkulmaan.