On vähän ristiriitaiset fiilikset. Käytiin Suomessa. Menomatka sinne sujui odotuksia paremmin — Lufthansa Münchenin kautta toimi niin paljon sujuvammin kuin Icelandair ja Reykjavik tänne tultaessa. Tarjoilu pelasi, maukasta ruokaa tarjolla, juomista puhumattakaan. Aika mielenkiintoista, kun ajattelee lentoyhtiöiden keskinäistä kilpailua. Icelandairin lennot olivat varmaan puolta kalliimmat, mutta ilman minkäänlaista tarjoilua, ja kaikkinensa matka kesti heillä paljon pidempään. No, se niistä lennoista.

Mitäkö Suomessa sitten? Valitettavan vähän ehdittiin yhtään mitään. Onneksi lapsi sentään ehdittiin tavata, se kai se tärkeintä oli. Tankattiin tietty ruisleipää urakalla. Koetettiin toipua aikaerosta. Toinen paiski töitä. Siivottiin terassia ja ihailtiin sinivuokkoja. Taas oli kyyhkyspari pesimässä pihatuijassa. Sain kuitenkin hoidettua asioita ja ehdin edes soitella pitkiä puheluita sukulaisille ja ystäville. Olisin toivonut enemmän aikaa. Tuli äitiä ikävä, konkreettisesti.

Lufthansan paluulento olikin sitten reilut kolme ja puoli tuntia myöhässä jo Münchenistä jatkolennolle lähdettäessä. Yhtä odottelua ja jonotusta kaikissa matkan vaiheissa, ja Bostonissa satoi vettä kaatamalla. Sekin vielä.

Nyt ollaan sentään jo pari yötä lepäilty kotona Cambridgessa. Koetettu toipua aikaerosta, tai siis Rossihan on paahtanut jo täysillä töitä, kun rouva on marttyyrinä käsi otsalla huokaillut.

Kyllä se tästä kai raiteilleen laskeutuu. Törmättiin taas Harvardin kalkkunaan (The Harvard Turkey) jalkakäytävällä, hän on varsinainen nähtävyys täällä (tai ehkä niitä on monta?). Ainakin tämä yksilö ylväästi tepasteli ja väisteli meitä kohteliaasti ajotien puolelle. Fiksu otus. Olen fani.

Käytiin tänään haukkaamassa kuuluisat Lobster Sandwichit lounaaksi Alive and Kicking -paikassa. Käsittämätön määrä tuoretta hummeria mahdutettu paahtoleipien väliin. Niin herkullista, että vaikea kuvailla. Tuntuu taas ihan mukavalta tämä elämä.