Olen tässä istuskellut jo tovin ja tuijotellut ulos olohuoneen ikkunasta. Lunta hiutaloi hiljalleen. Viime viikon alun lämpöaalto lientyi muutamaksi plusasteeksi. Viime päivät ovat menneet lähinnä sisätiloissa koronaa potiessa. Edellisestä pläjäyksestä ehtikin jo kulua reilu vuosi. Ehdin sentään muutaman krookuksen käydä bongaamassa Vistulan varrelta, ennen kuin vointi huononi. No, nytpä tauti onkin jo talttumassa. Kaikki hyvin.

Kovasti odottelen jo kunnon kevättä. Aika kyllä rientää liiankin nopeasti. Vielä helmikuun lopussa vanhan kaupungin aukion luistinrata oli auki. Kohta taas toriaukion kahviloiden ja ravintoloiden terassit avataan. Alla oleva kuva on otettu Varsova-museon (Muzeum Warszawy) viidennen kerroksen näköalatasanteelta. Museossa on esillä mielenkiintoisia näyttelyitä Varsovan historiasta. Varsovan museoissa on joka viikko myös päiviä, jolloin niihin voi poiketa ilman pääsymaksua. Se on aika kätevää, jos ei jaksa koko museota kerralla läpi kahlata. Voi vaikka vain täsmäpistäytyä katsomassa jotain tiettyä juttua, eikä tarvitse harmitella pääsymaksuja. Tosin – ei ne maksut kovin kalliita ole muutenkaan.

Välillä tuntuu siltä, että voisi sitä enemmänkin käyttää aikaa tämän monikerroksisen kaupungin tutkailuun. Olen kyllä aiemminkin huomannut ulkomailla asuessa, että alun turisti-intoilun jälkeen elämä asettuu ikäänkuin uomilleen. Tulee normaaliarki, asuipa missä tahansa. Ei ole pakko, eikä sitä jaksa koko ajan sännätä jonnekin hankkimaan elämyksiä. Mieluummin syntyy sellaista ex tempore -haahuilua. Olen iloinen siitä, että Varsovassa on vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa, ja lisää syntyy koko ajan. En ihmettele yhtään, että kaupunki sai parhaan turistikohteen kilpailussa nettiäänestäjiltä tittelin European Best Destination 2023. Siitä tuntee ihan ylpeyttä, sen verran jo varsovalaistunut varmaan olen.

Minua edelleenkin vähän ahdistaa tilaisuudet, joihin pakkaantuu paljon väkeä. Esimerkkinä vaikkapa loppiainen, jolloin vanhasta kaupungista lähti liuta Kolmen kuninkaan kulkueita. Kuninkaiden lisäksi paraatissa nähtiin jos jonkinlaista rekvisiittaa kolmesta maanosasta, elävästä kamelista lähtien. Katsojille jaettiin pahvisia kruunuja, jotka sai halutessaan taitella päähänsä. No, tietysti taiteltiin. Kuvaa en laita.

Mainitsin aiemmin jo, että Varsova on kiehtovan kerroksellinen kaupunki. Joskus me ajellaan ihan huvikseen julkisilla ympäri kaupunkia. Pitkän ratikkalinjan varrelle osuu kaupunkinäkymiä laidasta laitaan. Kauniita katuja ja rakennuksia keskustassa, paljon puistoja ja vastapainoksi asfalttiviidakkoa ja ankeita lähiöitä, joihin ei mielellään muuttaisi asumaan. Kun hyppää sattumalta pois ratikan kyydistä, voi osua kirpputorille, jolla on tarjolla tavaraa joka lähtöön, ja seassa ripaus ehtaa neukkuajan tunnelmaa.

Jos ei muuta tekemistä keksi vaikkapa sateisena sunnuntaina, niin voi hujauttaa metrolla Żoliborzin kaupunginosaan ihan vain nähdäkseen Plac Wilsonan hienon metroaseman. Onkin muuten upeannäköinen – sisältä. Vähän olen viime aikoina pohtinut, että pitäisiköhän yrittää hankkia seuraava asunto tuolta suunnalta. Nykyinen vuokrasopimus päättyy kesäkuun alussa, ja Żoliborzia kehutaan vehreän idylliseksi ja rauhalliseksi. Aika vähän olemme vielä toistaiseksi siellä kierrelleet.

Tuosta Żoliborzista tuli mieleen aamiaismarkkinat, joita siellä järjestetään kesäisin. Kerran siellä käytiinkin. Siitä taas pompsahti mieleen minulle täällä Varsovassa salakavalasti kehittynyt ”torttuaddiktio”. Se on siis omituista, koska kotona Suomessa en juuri makeisiin leivonnaisiin koske. Täällä tulee poikettua tämän tästä kahviloihin, ja samalla sorruttua tarjolla oleviin leivonnaisiin. Vähän vastaavaa oireilua taisi kyllä ilmetä myös Bostonissa, jossa oli vaikea vastustaa niitä italialaisia cannoleja. Jäin vähän koukkuun.

Juuri kun noista yllä kuvatun kaltaisista ystävänpäiväherkuista ehti toipua, niin ilmaantui uusi ansa. Täällä vietettiin 16. helmikuuta Fat Thursday eli Tłusty czwartek  -nimistä päivää. Se liittyy jotenkin pääsiäistä edeltävän paastonajan alkuun. Tuona päivänä kuuluu kevyemmän perinnetiedon mukaan vetää kaksin käsin munkkeja naamaan, ettei vain iske huono onni. Puolaksi munkki on pączek (mon. pączki), ja ainakin varsovalaiset ottivat asian niin vakavasti, että leipomoihin alkoi heti aamutuimaan syntyä jonoja. Parhaimpiin ja perinteisimpiin paikkoihin jonot olivat kuulemma pitkin päivää monen korttelin mittaisia.

Varsovan kansallismuseossa oli vähän aikaa sitten esillä pohjoismaisten taiteilijoiden näyttely. Askeleet pysähtyivät pitkäksi toviksi Albert Edelfeltin Koivujen alla -taulun eteen. Siinä on jotenkin lumoava tunnelma, joka tuo kaukaisesti mieleen lapsuuden kesät. Luin taulusta tällaista: ”Tähän tauluun liittyy aivan erityinen tarina. Keisarinna Maria Fjodorovna oli tilannut tämän työn Edelfeltiltä ja maalaus sijoitettiin ensin palatsiin Pietariin ja sittemmin keisarinnan kesäasunnolle Mustanmeren rannalle. Vallankumouksen aikana se kulkeutui Puolaan, eikä pitkään aikaan tiedetty, missä se on.” Nyt tämä ihana taulu on siis pysyvästi esillä Varsovan kansallismuseossa.

Niin, Suomeen on välillä ikävä. Varsinkin perhettä kaipaan. Onneksi lento kestää vain sen tunti neljäkymmentä minuuttia. Sehän ei ole kuin tupsaus, kun vertaa vaikkapa Bostonin lentoihin. Reilu viikko sitten palattiin edelliseltä reissulta. Kotona ei juurikaan ehditty olla, kun piti Leville ja Iisalmeen ehtiä. En olisi uskonut, että vielä joskus kiskon lasketteluvermeet päälle ja uskaltaudun jopa rinteeseen, edes helppoon. Niin vain kävi, ja olen siitä erityisen iloinen.