Kesä 2022 kului sattuneesta syystä enimmäkseen Suomessa. Oli lääkärikäyntejä, tuskallisia tunteja, kun odotteli tuloksia. Epätietoisuus oli piinaavaa, kun ei oikein tiennyt, mitä tuleman piti. Onneksi asioita ei tarvinnut käydä yksin läpi, vaan tukena olivat ne kaikkein läheisimmät ihmiset. Oma luonteeni on sellainen, että en mielelläni jaa kipeitä asioita muille kuin tärkeimmille eli omille perheenjäsenille. Edelleenkään en ole aiheesta avautunut edes hyville ystäville. Siispä en tässä blogissakaan mene yksityiskohtiin.

Heinäkuun alussa oli tiedossa pitkä ja rankka hoitojakso. Sitä ennen ehdittiin vielä piipahtaa Varsovassa. Ympäristönvaihdos tuli tarpeeseen. Päästiin taas kiertelemään kauniissa kaupungissa ja nauttimaan alkukesän tunnelmasta. Mieli oli haikea. Pahimmat skenaariot piti silti yrittää painaa pois mielestä.

Juhannusaattona Vistulan varrella oli hauska käveleksiä. Jokilaivat ravintoloineen, kaunis ja lämmin sää, ihmisvilinä, ihanat auringonlaskut – ne muistan. Kesäisin joen rannalla on ihan oma tunnelmansa.

Heinäkuun neljäntenä rankka seitsemän viikon hoitojakso lopulta alkoi. Harvoin on kesä tuntunut niin pitkältä, yleensähän se livahtaa ohi ennen kuin huomaakaan. Olin onnellinen omasta kotiterassista, jolla tuli vietettyä aikaa enemmän kuin koskaan. Monet päiväunet lopen väsyneenä, monta täytettyä ristikkolehteä, tuntikausia taivaan tuijottelua. Noita viikkoja ei silti todellakaan välitä juuri muistella.

Minnekään kauemmaksi ei hoitojakson aikana voinut lähteä, mutta lähiympäristössä retkeiltiin paljonkin. Voinnin mukaan. Välillä piti lähteä vain päämäärättömästi ajelemaan autolla, jotta sai hetkeksi muuta ajateltavaa. Monesti ajeltiin vain mutkaisia maalaisteitä ja yritettiin bongata lehmiä. Joskus näki, toisinaan sitten taas ei. Rossi piti minusta koko kesän kaikin tavoin hyvää huolta, ja siitä olen ikuisesti kiitollinen. Ei varmasti ollut helppoa hänelläkään. Ei todellakaan.

Elokuussa sain lopulta aloittaa hitaan toipumisen. Se jatkuu edelleen. Oli mahtavaa päästä ”ihmisten ilmoille” ja yrittää elää normaalia elämää. Tottakai ensitöiksemme reissattiin Leville ja sieltä Savoon. Vaikka yleiskunto oli surkea, eikä normaaliruokaa pystynyt vielä lainkaan syömään, niin olin ikionnellinen. Elämälle kiitos.

Niin, tämän enempää en ehkä sitä kummaa kesää taida tässä muistella. Mielessä se on silti aina. Opinko siitä mitään? Toivottavasti. Tulevasta ei tiedä. Silti pitäisi osata olla liikaa murehtimatta. Päivä kerrallaan.