Ne kesäyöt menivät jo

,
Lapin yötön kesäyö, sen ihmeellinen valo ja hiljaisuus. Mielen rauha.

Minua on aina ärsyttänyt se Mamban renkutus ”Vielä on kesää jäljellä”. Erityisesti riepoo, kun jengi alkaa jo elokuussa hehkuttaa kaikissa some-kanavissaan niitä vielä on kesää jäljellä -postauksia ja kuvia. Täysi kesä ja hellettä pukkaa, mutta silti jo aletaan vihjailla kesän loppumisesta. Minulle vielä syyskuukin on kesää. Yleensä.

Tämä vuosi taitaa olla erilainen. Syksyn tuntee jo nyt luissa ja ytimissä, vaikka syyskuu on vasta puolessa välissä. Tälläkin hetkellä syysmyrsky Aila repii pihapuita. Sinne hurahti kesä ja kärpäset. Mitä nyt joku tokkurainen yksilö vielä hortoilee sisätiloihin, jos unohtaa terassin oven auki. Banaanikärpäsiä ei sentään ole sisällä pahemmin näkynyt, eli poikkeava syksy siinäkin mielessä. Hirvikärpäsistä puhumattakaan.

Kesä oli kyllä kaiken kaikkiaan ihana, muistaakseni. On saanut kerrankin löhöillä kotona ihan luvan kanssa. Takapihan terassi on ollut ahkerassa käytössä. Grilli on ollut kuumana tämän tästä. Jokunenkin ristikkolehti on täytelty. Poutapilviä on tuijoteltu ja kuunneltu sateen ropinaa. Lintujen pesimistouhuja on seurattu. Pörriäisiä ja pieniä iloja koko kesä täynnä.

Normikesänä olisin varmaan tehnyt pari ulkomaanmatkaa, välimerellisiin maisemiin tai kaupunkilomille. Loma on ennen tuntunut lomalta vasta, kun on päässyt pois arkiympyröistä kokonaan uusiin kuvioihin. Nytpä jäi sekin kokematta. Edes siskojen luo Ruotsiin ei ollut asiaa, eikä yhteismökkeilyä voitu Suomessakaan järjestää. Onneksi sentään kotimaassa on uskaltanut hiukan matkustaa, varovasti. Se on tuntunut vaihteeksi ihan mukavalta. Vallankin Lappiin kaipaa nyt koko ajan takaisin.

Hulluinta on se, että olen käynyt Helsingissä vain kerran koko kesänä. En oikein ymmärrä, miten siinä niin on päässyt käymään. Ehkä olen vain erakoitunut tuon pandemian takia. Edelleen tekee mieli vältellä ihmisjoukkoja. Todennäköisesti eksyisin Helsingin keskustassa. Sosiaalinen elämä on tietysti hiukan tästä erakoitumisesta kärsinyt. Saa nähdä, milloin elämä palaa ennalleen, jos edes palaa. Pessimisti ei pety.

Nyt kun tässä mietin kesää, niin tuntuu, ettei sen aikana sinänsä mitään tapahtunut. Päivät kuin unta. Sinne meni. Ainakaan en osaa kesästä mitään kirjoittamalla kertoa. Taidan tuupata tähän vain kuvakavalkadin. Kuvia on kyllä kertynyt, kun muistaisi mikä missäkin on otettu. Fiiliksen sentään kuvia selaamalla muistaa. Haluaisi hypätä joka hetkeen takaisin.

Heinäkuun alussa autoiltiin Lappiin katsomaan yötöntä yötä ja vähän patikoimaankin. Sen verran pitkä oli ajomatka, että päätettiin yöpyä Raahessa. Unelias pikkukaupunki meren rannalla. Kauniita vanhoja puutaloja. Katariinan Kamarissa saimme herätä kukonlauluun ja ihailla vehreää pihaa, jossa kanat vapaina tepastelivat.

Oli hyvä, että meillä oli Levillä paikallisoppaan palvelut käytettävissä. Tuskinpa olisimme omin päin älynneet mennä heti seuraavana päivänä, tai oikeastaan yönä, ihailemaan Pallasjärven punahiekkaisia rantoja ja keskiyön maagista valoa. Se on kaunis pilviselläkin säällä.

Patikointi oli tarkoitus aloitella rauhallisesti. Ihan pikkulenkki vain alkuun Pallas-Yllästunturin kansallispuiston upeissa maisemissa, väitti paikallisopas. Varkaankurun, Kesänkijärven ja Kellostapulin kierroksella kilometrejä ja nousujakin kertyi rapakuntoiselle ihan riittävästi. Jos hetkeksi istahdit huilaamaan, sait kimppuusi mustan pilven ärhäköitä verenimijöitä. Mutta se raikas ilma ja maisemat!

Kesänkijärven tyyni pinta.

Pallas-Yllästunturin kansallispuisto tarjoaa kyllä mahtavia patikointireittejä. Suoraan Hotelli Pallaksen parkkipaikalta pääsee eritasoisille poluille ihailemaan toinen toistaan kauniimpia näkymiä. Ja porot hengailevat hotellin pihassakin. Sitä koparoiden kopinaa!

En tiedä, mikä noissa poroissa niin viehättää. Varmaan ainakin se, kun niitä ei etelässä ikinä näe. Sitä on aivan onnessaan, kun niihin törmää. Tai siis, en nyt törmätä haluaisi. Joskus piti kyllä ihan asioikseen lähteä autoilemaan niitä taas nähdäkseen. Lutusia olentoja ovat.

Raikkaiden tunturipurojen solinaa ja avaria maisemia silmänkantamattomiin.
Keskiyön auringon säteitä Levin huipulta.
Särkitunturin kansallismaisemissa

Paluumatkalla pohjoisesta kotiin ihailtiin suomalaisia järvimaisemia, mökkeiltiin ja päästiin taas onkimaankin. Tulee ihan lapsuus mieleen.

Upea auringonlasku Juukassa, Voikkojärven rannalla.
Heinäkuun loppuun osui hääpäivä, joka vietettiin Porvoon tunnelmallisessa vanhassa kaupungissa. Ihana oli tuokin kesäinen päivä – ja ilta.
Kahvila Helmen budoaari oli yltiöromanttinen yöpaikka. No, hääpäivän kunniaksi.

Tänä kesänä käytiin mustikkametsässä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Tuskin sinne nytkään olisin uskaltautunut (koska hirvikärpäset), mutta sen verran sisko kehuskeli omilla marja- ja sienisaaliillaan, että pakko oli metsään painella. Lapsena rakastin marjastamista. Outo lapsi.

Kesähän ei ole kesä ilman maalaismaisemia, hevosia ja lehmiä laitumella. Pitäisiköhän muuttaa maalle? Tai vaikka Lappiin?

Niin, Lappiin piti päästä elokuussa uudestaan. Teki mieli paikallisopasta tapaamaan, ihailemaan luontoa ja rääkkäämään itseään patikkapoluille. Kunto ei ollut edelliskerrasta kohentunut juurikaan, kotiterassin sohvalla haaveillessa. Kilometrejä tuli silti nyt reippaasti lisää tällä toisella reissulla. Jopa ylitin itseni, kun sinnittelin vähän hankalampia ja raskaampiakin nousuja. Ihan parasta on se, kun voittaa itsensä. Toki motivaattoriksi tarvittiin myös muutama makkaranpaistoretki Hietajärven ja Puljutunturin laavuille. Paikallisopas sanoo niitä tulisteluiksi. Kuulostaa kivalta.

Puljutunturilla.
Levi-tunturiltakin on hienot näkymät. Ja poroja. <3
Keimiötunturilla
Parasta patikointiseuraa!
Ja vielä Kätkätunturi. Rankka oli nousu paikoin, mutta palkitsevat näkymät.

Koko reissun kruunuksi nähtiin viimeisenä iltana vielä upeat revontulet. Kuva ei kyllä tee niille oikeutta. On sitä onnekas, kun noitakin luonnonihmeitä on päässyt näkemään. Onko sitten ihme, että ikävöin jo Lappiin takaisin?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.