Aika moni näyttää jo olevan sitä mieltä, että kesä meni jo. Itse roikun sitkeästi kiinni ajatuksessa, että syksyyn on vielä aikaa. Elokuu on kesää parhaimmillaan. Joku ilta, kun istuttiin parvekkeella ihailemassa Bostonin silhuettia, tuli mieleen lomamatkat Välimeren maihin. Samanlainen lämmin, vähän kostea ilma, ja se ihana tunne, kun yölläkin tarkenee t-paidassa. Muuten, olen täälläkin kuullut kaskaiden siritystä Charles-joen varrella iltaisin kävellessä. Urbaaneja öttiäisiä ne.

Täällä elämä on entisellään. Paitsi, että olen oppinut hymyilemään. Huomaamatta ja ihan spontaanisti hymyilen vähän joka paikassa: vieraille vastaantulijoille, kaupan myyjille, baarien ja ravintoloiden henkilökunnalle ja asiakkaille, metron tai bussin kanssamatkustajille — no, ihan kaikille. Se on hämmentävää tyypille, jolle oma lapsi aiemmin yhteisillä matkoilla tokaisi, että ”älä oo ton näkönen”, vaikka olin mielestäni ihan perusystävällinen. Yhtään ei enää ärsytä se, että täällä koko ajan kysellään, onko kaikki hyvin — päin vastoin, melkein ärsyynnyn, jos sitä ei hetkeen kysytä.

Rossilla oli taas konferenssimatka New Yorkiin, ja painelin sinne junalla perässä viikonloppua viettämään. Majoituttiin citizenM Bowery -hotelliin Lower Manhattanilla, niin kuin edellisellä kerralla jo vähän suunniteltiin. Sieltä oli helppo tutkia ympäristön kaupunginosia — Greenwich Village, SoHo, Lower East Side, East Village… Suhteellisen suppealla alueella näki kyllä koko suurkaupungin kirjon — kaduilla makailevat kodittomat, osa huumehöyryissään, trendikkäät kahvilat, tyylikkäät ostoskadut, rosoiset baarit ja ihanat puistokeitaat.


Greenwich Village otettiin haltuun opastetulla kävelykierroksella, joka osoittautuikin nappivalinnaksi. Meille osui niin mahtava opas, että aika meni siivillä. Nytpä tiedän, missä David Lee Roth jäi kiinni yrittäessään hankkia oreganoa, missä Jack Kerouac, Allen Ginsberg ja muut Beat Generation -tyypit, tai Bob Dylan, Janis Joplin ja monet, monet muut taiteilijat ja laulajat esiintyivät tai viettivät aikaa New Yorkissa. Kuultiin kiinnostavia tarinoita alueen historiasta, rakennuksista, gay-kulttuurista ja alueella elämisestä yleensä. Ihmeteltiin kyllä, miten kenelläkään on varaa noilla kulmilla nykyään asua – sen verran suolaiset ovat neliöhinnat.






Tottakai meidän piti taas kerran tutustua Brooklyniin ja muihin kaupunginosiin, piti poiketa Coney Islandillekin — mutta niin vaan taas jumituttiin Manhattanille. Parissa päivässä ei paljon kyllä ehdikään, ja pakko niitä pilvenpiirtäjiäkin on joka reissulla nähdä. En edes lupaa, että ensi kerralla sitten.



Sisuunnuin sitten jatkamaan englannin opintojakin vain todetakseni, että aina vain vaikeammaksi menee. Meitä on edelleen ne kolme naista, ja tämän jakson aiheena on ollut yrittäjyys ja maahanmuuttajat. Yritäpä ite lausua vaikka sana entrepreneurship — heti on kieli solmussa. Olen joutunut tekemään tosissani taustatyötä, että selviydyn kotitehtävistä ja osaan edes jotakin järkevää aiheesta tunneilla kertoa. Innovatiiviset startupit, Slushit, Business Finlandit, maahanmuuttajien yritteliäisyys ja miten Suomi tukee yritystoimintaa alkaa olla hallussa. Tässä kyllä yleissivistys paranee kaikin tavoin, mikä ei sinänsä ole ollenkaan huono asia.


PS. Nyt hymyilen kyynelten läpi. Joskus sitä saa muistutuksen siitä, että pitäisi elää hetkessä ja olla onnellinen siitä ajasta, jonka täällä saa olla. Haurasta on elämä.