Elokuu on lopuillaan, kesä ei

,

Aika moni näyttää jo olevan sitä mieltä, että kesä meni jo. Itse roikun sitkeästi kiinni ajatuksessa, että syksyyn on vielä aikaa. Elokuu on kesää parhaimmillaan. Joku ilta, kun istuttiin parvekkeella ihailemassa Bostonin silhuettia, tuli mieleen lomamatkat Välimeren maihin. Samanlainen lämmin, vähän kostea ilma, ja se ihana tunne, kun yölläkin tarkenee t-paidassa. Muuten, olen täälläkin kuullut kaskaiden siritystä Charles-joen varrella iltaisin kävellessä. Urbaaneja öttiäisiä ne.

Melontatreenit ovat jatkuvasti meneillään Charles Riverillä, onhan täällä syksyllä taas se Head of the Charles Regatta. Ollaan itsekin käyty melomassa joella – tosin leveällä kanootilla ja ihan kahestaan.

Täällä elämä on entisellään. Paitsi, että olen oppinut hymyilemään. Huomaamatta ja ihan spontaanisti hymyilen vähän joka paikassa: vieraille vastaantulijoille, kaupan myyjille, baarien ja ravintoloiden henkilökunnalle ja asiakkaille, metron tai bussin kanssamatkustajille — no, ihan kaikille. Se on hämmentävää tyypille, jolle oma lapsi aiemmin yhteisillä matkoilla tokaisi, että ”älä oo ton näkönen”, vaikka olin mielestäni ihan perusystävällinen. Yhtään ei enää ärsytä se, että täällä koko ajan kysellään, onko kaikki hyvin — päin vastoin, melkein ärsyynnyn, jos sitä ei hetkeen kysytä.

New Yorkin Grand Central Terminal – on se hieno. Monien elokuvienkin näyttämö, nyt en kyllä muista ensimmäistäkään…

Rossilla oli taas konferenssimatka New Yorkiin, ja painelin sinne junalla perässä viikonloppua viettämään. Majoituttiin citizenM Bowery -hotelliin Lower Manhattanilla, niin kuin edellisellä kerralla jo vähän suunniteltiin. Sieltä oli helppo tutkia ympäristön kaupunginosia — Greenwich Village, SoHo, Lower East Side, East Village… Suhteellisen suppealla alueella näki kyllä koko suurkaupungin kirjon — kaduilla makailevat kodittomat, osa huumehöyryissään, trendikkäät kahvilat, tyylikkäät ostoskadut, rosoiset baarit ja ihanat puistokeitaat.

Hulppeat näkymät hotellin 17. kerroksen ikkunasta. Tuo korkein rakennus on One World Trade Centerin Freedom Tower.
Freedom Tower, The 9/11 Memorial.

Greenwich Village otettiin haltuun opastetulla kävelykierroksella, joka osoittautuikin nappivalinnaksi. Meille osui niin mahtava opas, että aika meni siivillä. Nytpä tiedän, missä David Lee Roth jäi kiinni yrittäessään hankkia oreganoa, missä Jack Kerouac, Allen Ginsberg ja muut Beat Generation -tyypit, tai Bob Dylan, Janis Joplin ja monet, monet muut taiteilijat ja laulajat esiintyivät tai viettivät aikaa New Yorkissa. Kuultiin kiinnostavia tarinoita alueen historiasta, rakennuksista, gay-kulttuurista ja alueella elämisestä yleensä. Ihmeteltiin kyllä, miten kenelläkään on varaa noilla kulmilla nykyään asua – sen verran suolaiset ovat neliöhinnat.

Tässä asui Carrie Bradshaw, Sex and the City. Wau! Näin myös talon, jossa Frendit kuvattiin – tosin sitä kahvilaa ei ole olemassakaan.
Washington Square Park, melkein uusi puistosuosikki. Ehkä parhaita paikkoja ihmisten katseluun.
The Stonewall Inn – paikka, jossa LGBTQ-kapina ja koko Pride-liike sai alkunsa Yhdysvalloissa, Greenwich Villagessa, kesällä 1969.
Ne paloportaat…

Tottakai meidän piti taas kerran tutustua Brooklyniin ja muihin kaupunginosiin, piti poiketa Coney Islandillekin — mutta niin vaan taas jumituttiin Manhattanille. Parissa päivässä ei paljon kyllä ehdikään, ja pakko niitä pilvenpiirtäjiäkin on joka reissulla nähdä. En edes lupaa, että ensi kerralla sitten.

Katz´s Delikatessen ja mahtavat pastramivoileivät. Täällä muuten kuvattiin se When Harry Met Sally -elokuva, jossa Meg Ryan esitti sen kuuluisan kohtauksen. Ravintolassa on vieläkin sen pöydän yläpuolella kyltti:
The Library, yksi Lower East Siden rosoisista baareista,

Sisuunnuin sitten jatkamaan englannin opintojakin vain todetakseni, että aina vain vaikeammaksi menee. Meitä on edelleen ne kolme naista, ja tämän jakson aiheena on ollut yrittäjyys ja maahanmuuttajat. Yritäpä ite lausua vaikka sana entrepreneurship — heti on kieli solmussa. Olen joutunut tekemään tosissani taustatyötä, että selviydyn kotitehtävistä ja osaan edes jotakin järkevää aiheesta tunneilla kertoa. Innovatiiviset startupit, Slushit, Business Finlandit, maahanmuuttajien yritteliäisyys ja miten Suomi tukee yritystoimintaa alkaa olla hallussa. Tässä kyllä yleissivistys paranee kaikin tavoin, mikä ei sinänsä ole ollenkaan huono asia.

Bostonin North Endissä vietettiin viikonloppuna italialaista Saint Anthony -juhlaa. Syötävää, juotavaa ja musiikkia. Muuten – ehkä yhden elämäni parhaimmista pizzoista olen syönyt North Endin Regina-pizzeriassa.
Massachusettsissa on vain muutamia katettuja siltoja. Teki mieli nähdä edes yksi livenä. Onhan se nyt hieno tämäkin.

PS. Nyt hymyilen kyynelten läpi. Joskus sitä saa muistutuksen siitä, että pitäisi elää hetkessä ja olla onnellinen siitä ajasta, jonka täällä saa olla. Haurasta on elämä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.